perjantai 21. tammikuuta 2011

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Tuore Finlandia-voittaja sisältää erinomaista kieltä, mutta on silti raskaahko teos. Ikään kuin 2000-luvun Volter Kilpi olisi lyönyt viihde-vaihteen päälle. Rimminen maalaa oikein toimivan kuvan yksinäisestä, häsläävästä keski-ikäisestä naisesta. Muutkin henkilöt ovat herkullisesti kuvattuja.

Mutta. Hieman yli 300-sivuisen kirjan "juonen" olisi saanut helposti tiivistettyä 200 sivuun, ehkä jopa novelliksi. Rimminen maalailee kirjansa aidanseipäitä kikkailevaan, paikoin jopa hankalalukuiseksi äityvään tyyliin. Haluaisin kutsua Rimmisen hyökkäävää verbalismia "tekstinkäsittelytekstiksi", joka juontuu omaan akilleenkantapäähäni hioa "liian yksinkertaista" tekstiä muuttamalla oikolukiessa jotkut avainsanat harvinaisempiin tai erikoisuutta tavoitteleviin, jopa omatekemiin, synonyymeihin. Tällaista tekstiä ei kosmoskynien, korjauslakkojen ja -nauhojen aikakaudella olisi voinut synnältyä.

Synnältyä? Niinpä! Pahimmillaan tai värikkäimmillään, näkökulmasta riippuen, Rimminen on verbien kohdalla. Hänen maailmassaan mm. tunneskellaan, työnnälletään, hätelletään, survelletaan, aistiskellaan, törmelletään, tyrvähdetään ja peljästellään. Hassullettujen verbien inflaatio alkoi kuitenkin matkan varrella tökkellellä, ja frustralloiduin, valitan.

Kirjan todennäköisin "sanoma" arkipäiväisistä hyvistä teoista, yhteisöllisyydestä ja elämän pienistä valopilkuista jää myös harmillisen vajaaksi tällaiselle Juha Seppälän ja elokuvapuolelta Todd Solondzin tiivistetymmät, paljon kyynis-realistisemmat ihmisnäkemykset allekirjoittavalle mustahumoristille. Nyt käteen jäi vain taitavaa jaarittelua. Täyspitkän romaanin tulee palkita lukijansa paremmin. Etenkin Finlandia-voittajan.