lauantai 31. joulukuuta 2011

Patriotismia uudenvuodenviettoon

Jälleen törsäämme tuhansia euroja uudenvuoden juhlinnassa käytettäviin ilotulitteisiin, mitä ei harmillisesti vieläkään ole onnistuttu tupakoinnin lailla epänormalisoimaan.

Eikö nuo satamassa jouten makaavat korealaisohjukset voisi takavarikoida, käyttää, ja ko.akti televisioida suorana, niin kansalaisetkin paitsi säästäisivät pitkän centin, myös saisivat kerrankin kunnon viihdeuutiset? Hei: "Thor Liberty" kuulostaakin ihan ilotulitteen nimeltä!

Huhtikuun "Jytky" olisi pikkukiinalainen tuohon verrattuna.

perjantai 30. joulukuuta 2011

Vanhisoa

Kernaasti niputan Claes Anderssonin aikalaisromaanin "Oton elämä" ja Matti Klingen uusimman klingeilyn "Tanskan sää" saman artikkelin alle. Angloamerikkalainen käsite "grumpy old men" kävi ajoittain mielessä kumpaakin em. kirjaa lukiessa, toki eri syistä, ja välillä syyttäkin. Mutta kuitenkaan - gandalfien parrat eivät oikein vipaja tarpeeksi ja kaipaamani painotuksin.

Maltillista viisautta monasti osoittaneessa, Vasemmistoliittoa aikoinaan rakentaneessa Anderssonissa henkilöityy se jokin, mitä tämän hetken vasurismi tarvitsisi. Siinä missä duunarit ovat jättäneet puolueen tuomiten sen kasvissyöjien piipertäjäklubiksi, on kulttuuriväki jäänyt häkeltyneeseen limbotilaan: Vasemmistoliitolta puuttuu kunnollinen kulttuurisen sivistyksen agenda, ja sille kasvot antava nuoremman polven Andersson. Claes Anderssonilla on tärkeää symboliarvoa siinä, ettei kulttuuri synonymisoidu kyldyyriin. Hän on välttämätön eastendiläisrouva.

Kasevan kappaleessa lauletaan "Joskus kaikki katoaa, tyhjyys kaiken täyttää". Tämä säe tuli mieleen Oton elämästä lukiessa. Otto on Anderssonin alter ego, joka taistelee yliseitsenkymppisten miesten tyypillisiä ongelmia vastaan. On sairaalakäyntiä, ajankohtaisuuksille päänpuistelua, velttoa pippeliä, kohtaamisia, naapuriin tutustumista, hyvin rehellisiä fragmentteja omasta menneisyydestä. Otto tekee tiliään synkin ja mustin mielin: edes kuolemanjälkeinen elämä muiden ihmisten muistoissa ei lohduta, kun hekin kuitenkin joskus kuolevat, ja jo muutaman sukupolven kuluttua muistotkin ovat kadonneet.

Anderssonin toteavassa, lakonisessa tekstissä on kylmäävää viimeisen kirjan makua. Ehkä siksi hän on ulkoistanut itsensä Otto-hahmoon? Että jos kuitenkin vielä tästä jatkettaisiin? Kestohappamuus toi kuitenkin mukanaan häiritsevän tarkoituksettomuuden tunnun: odotin kirjalta aavistuksen enemmän jotain: ei paljastuksia, ei rankistelua, ei nimien heittelyä, vaan sitä andersoniaanista viisautta, mietintää siitä, mikä on tärkeää. Tällaisenaan Oton turhuuteentuomitut toilailut Meilahdessa uhkaavat jäädä hyvinkin valjuiksi, mikäli Andersson ja hänen tekemisensä eivät kiinnosta. Kävipä mielessäni myös, että mikäli tämän kirjan olisi kirjoittanut kuka tahansa tuntemattomampi, se ei olisi kiinnostanut edes kustantajia.

Olisin toivonut tällä kertaa enemmän ajatuksia ajattelijalta. Naiiviudenkin uhalla. Vanhan idealistin sanoja: kai se Anderssonissa sentään jossain päin aivoja piilee? Nyt on vähän semmoinen tunne kuin olisi lukenut Kekkosen päiväkirjan pelkät kalastus-, saunomis- ja hiihtämismerkinnät. Claes: pyydän, että kirjoittaisit meille vielä jotain, syvempää. Nyt Otto oli turhan lonkero.


"Nyt tiedän, miten täydellisen unensaannin voi määritellä: pieni iltajumppa, lämmin voileipä, kuppi kaakaota, masturbaatiota ja Matti Klingen päiväkirja. Tämän jälkeen riittää taas virtaa nousta aamulla." (Musiikin maisteri Janne Kuusisen blogi 30.XII 2011)

Oli aika kahlata Matti Klingen "intellektuaalisten päiväkirjojen" sarjan tuorein, "XIII osa". Täysin omalla, akateemisella klingoniplaneetallaan asusteleva dandy historioitsija on ainutlaatuinen kulttihahmo, nykypäivän muukalainen, joka ei kuitenkaan jätä kylmäksi ketään, edes kaltaistani vulgääriuteen ja alatyyliseen englantilaiseen komiikkaan helposti sortuvaa haitarinsoittaja-puolibarbaaria. Olen lukenut lähes kaikki Klingen päiväkirjat, lähes tuoreeltaan, lähes intensiivisesti.

Jokainen meistä kokee Klingen päiväkirjansa omalla tavallaan. Toisen diary on toisen diarrhea. Minä tunnustan täten julkisesti lukevani hänen pitkät vuodatuksensa historian pienmiehistä vain puolella silmällä ja keskittäväni mielenkiintoni siihen, mitä tällä yli-inhimillisen määrän lukeneella ja kirjoittaneella sivistyksen supersankarilla on sanottavaa tästä päivästä. Joka päiväkirjasta opin jotain, vaikka edes nippelitietoa, jos ei muuta. "Tanskan sää" opetti minulle esim. "faattisen parasiitin" (= mm. täytesanat niinku ja totanoin sekä väliäännähdykset ää ja öö) ja esprit d'éscalier -ilmiön (= se, kun keksii nasevan vastakommentin vasta jälkeen päin). Vastaavasti koen Klingen itseisarvoisemmat sivistyssanat joka kerta karikatyristisen koomillisina: tällä kertaa esimerkiksi taxi toi ja taxi vei, monet asiat olivat sangen fascinoivia, välillä nähtiin initiaalit, vaikkei vanhan videopelin highscore -taulukosta ollutkaan kyse. Joistakin seikoista saatiin evidenssiä, ja tutkimustyössä tarvitaan ankeleetisti indolenssia (= objektiivisuuden edellytyksenä oleva tietynlainen tunteettomuus). Sivulla 157 taitaa muuten esiintyä ensimmäisen kerran Matti Klingen päiväkirjasarjan historian aikana sana paska, toki sitaattikontekstissa. Merde!

Klingeä lukiessa tulee nyökkäiltyä ja puisteltua päätä vuorotellen. Klingeä lukevan tunnistaa siitä, että hän näyttää spastisen kohtauksen saaneelta. Itse myötänyökyttelin mm. kohdissa, joissa Klinge pohtii termiä "kansa" ja viettää kauniin kesäkuisen päivän ilman televisiota ja inernetiä (sic). Klinge on mielestäni myös naapurimaamme Venäjän ymmärtämisen esikuva. Venäläinen ei ole musta ryssä tai valkovenäläinen, hän on harmaa!

Jokaisessa Matti Klingen päiväkirjassa tulee myös mainita Eino Kaila, tälläkin kertaa nimi tulee vastaan jo alkupuolella, sivulla 34.

Itselleni särähtävät klingismit eivät liity politiikkaan. Eivät tosiaankaan, sillä poliittisessa liberaaliudessaan hän onnistuu mielestäni erinomaisesti. Ennemminkin päätäni puistatuttavat tekstit liittyvät jonkinasteiseen fiiniyden ja hienouden diskursseihin. Yhdessä vaiheessa Klinge besserwisseröi Jörn Donnerin Mannerheim-dokumenttisarjan lyttyyn vilpittömään, uskottavaan ja asiantuntevaan malliin, mutta Donnerin rähjäisen pukeutumisen paheksuminen ja sotilaallisuuden kaipaaminen tuolle aikoinaan siviilipalveluksen suorittaneelle miehelle tuntuu hassulta humanismia peräänkuuluttavan ihmisen suusta. Eivät vaatteet ja/tai uniformu ihmistä tee. Todella virkistävä näkökulma Klingeltä on myös muistutus siitä, että Åminnen (Joensuun) kartanon huolellinen restaurointi on merkittävä teko Björn Wahlroosilta, mieheltä, jota tällä hetkellä kuuluu vihata. Mutta kartanoprojekti ei valitettavasti tehne Wahlroosista maailman parasta jätkää. Vaikkei Klinge tietenkään ole mikään mielipideautomaatti, olisin silti toivonut häneltä edes muutamaa sanaa mm. Wahlroosin sangen epähumaaneista kehitysapukommenteista.

Nautin suuresti Matti Klingen, tuon ultimaattisen historia-asiantuntijuuden Stephen Hawkingin päiväkirjoista. Välillä asiallisella, välillä perverssillä tavalla. Klingen painotukset ovat täysin ymmärrettävästi menneessä: välillä jopa tuntuu, että hän on oikeasti aikakoneen keksijä, joka on keksinnöllään matkustanut menneisyydestä meidän aikaamme kauhistelemaan etiketin deterioraatiota. Tästä huolimatta toivoisin Klingeltäkin em. Anderssonin lailla jotain osviitanomaista viisautta, historiaan tukeutuvaa klingististä niksipirkkaa, joka auttaisi meitä nykyisten ongelmiemme ratkaisemisessa. Ettemme tekisi samoja virheitä yhä uudestaan ja uudestaan. Nälkä jäi esim. Klingen erittäin mielenkiintoisesta "peruseurooppalaisuuden" pohdinnasta: siitä hän voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan!

Matti Klingen täysin toisesta todellisuudesta ja ajasta peräisin oleva taistelu "infantilismia" vastaan on jalo, vaikka sen kovana hintana onkin nykysukupolville helposti manifestoituva tahaton (englantilainen!) komiikka. Nostan kunnioittavana ja nöyränä hattua. Vai oliko se niin, että vanhemman piti nostaa ensin? Munaus! Anteeksi, Matti. Ei kun siis Hra Klinge. I get me coat.

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Omat kelaukset IV

* Partureiden olisi jo aika vaihtaa vanhentunut ammattikuntansa nimi tukkuriksi.

* Tiesittekö, että ilta-Keno -arvontojen taustamusiikki ei tule nauhalta, vaan ko. kappaleen soittaa joka päivä meille livenä Steve Lukather? Hänen soittamansa kappale on otettu käyttöön 29.11.2001, heti George Harrisonin kuoleman varmistuttua.

* Haluaisin toteuttaa Tuntematon sotilas -version, jossa kaikki uniformut olisivat kireää PVC:tä.

* Kuten myös kirjoittaa kirjan, joka alkaisi lauseella "Vaimoni vihasi punaista lihaa, minä en", sekä loppuisi repliikkiin "Vittuun huorat ja whippetit: täältä tullaan!"

* Millaista on kaupunkilaismaksapasteija, ja miksi se olisi huonompaa kuin maalaismaksapasteija? Tuleeko normaalista maksapasteijasta maalaismaksapasteijaa lisäämällä siihen niitä kökkäreitä? Miten urbaania on normaali maksapasteija?

* Tottahan toki sairaalan laboratoriossa hoitaja, joka ei löydä suonta, harmittaa. Muttei niin paljon kuin raja-aseman takahuoneessa tullimies, joka ei löydä suolta.

* Onko tässä maassa ketään, joka olisi törmännyt sanaan "zabaglione" muulloin kuin joulun aikaan konvehtikontekstissa?

* Kun on pienikin mahdollisuus siihen, että tulevan presidentin puolison nimi on Nexar, aion käyttää sen.

tiistai 27. joulukuuta 2011

Valikoidut palikoidut

Katastrofien priorisointia

Fuck myrskyt ja kaatuneet puut, sillä Salon Seudun Sanomat on tänään ilmoittanut lopettavansa Greg Evansin Teinileena (Luann) -sarjakuvan julkaisemisen. Tuo oivallinen saaga jää nyt meiltä vähän jotain sarjakuvan päälle ymmärtäviltä salolaisilta kesken. Minä ja monet muut valveutuneet ikäiseni seurasimme tätä ihanaa kehityskertomusta alusta asti. Lukiossa yllättävän moni kundi luki sarjaa.

Fuck kaurapuuro ja paahtis. Aamut eivät tunnu enää samoilta tämän jälkeen. En näe mitään syytä, miksi pitäisi enää koskaan nousta ennen puoltapäivää.

Fuck nokia. Olisi nyt edes se mennyt mieluummin. Tai vaikka Lehdon pilapiirrokset. Mutta että Teinileena! Ihan colonista saakka! Kuka päätöksestä vastaa? Kuka hänen esimiehensä on? Laittoman uhkailun rajamailla tässä ihan ollaan nyt kuulkaa. Se on vähintään Facebookiin viharyhmä heti! Olen valmis istumaan tässä mukavalla Martelan työtuolillani, kunnes Teinileena tulee takaisin Salon Seudun Sanomiin!

Perkele, tulen piruilemaan asiasta Salkkarille vastedes niin kauan kuin henkeni pihisee. No, ei se varmaan kauaa enää pihise, kun kerran Teinileena on lopetettu.

Ikävä tulee!

lauantai 24. joulukuuta 2011

Onko täällä pahoja aikuisia?

Pekka Simojoen "Tulkoon joulu" on onnistunut vakiinnuttamaan paikkansa yhteislauluun kelpaavien joululaulujen kaanonissa. Rauhaisa, aiheeseensopiva 6/8 leirinuotioriparimeininkihän kappaleessa on muuten, mutta olen tasavarma siitä, etten voi olla ainoa ihminen, joka ei tule koskaan pääsemään yli ko. kappaleen kertosäkeen kohdasta "Pääskööt vangit vankiloistaan".

Eli aaton koittaessa linnakundit lomille lops, ehkä jopa kokonaan vapaalle jalalle? Sellien ja porttien ajastettujen lukkojen aukeaminen tasan 24.12. klo 0:00 synnyttäisi hyvin mielenkiintoisen skenaarion, jouluisen pelon ilmapiirin, etten sanoisi. Väitteeni perustan paitsi näkemääni tv-sarjaan "Oz", myös lukemiini uutisiin, joissa jossain päin ulkomailla yli yksi ihminen on karannut vankilasta, eikä jälki ole useinkaan ollut kovinkaan primetimeä kamaa.

Toisaalta, Joulupukin odottelu illan pimeyden tullen saisi hyvinkin adrenaliinisekoitteisen lisätason, kun myös vanhemmat joutuisivat tosissaan tsekkailemaan ikkunoista ja ovisilmästä, että onko siellä tosiaan se Pukki vai vapautettu Frizl-Siltavuori-Breivik -akselin puolielukka. Kolme viisasta miestä korvautuisi kolmellatuhannella ihan helvetin vaarallisella miehellä. Ja sillä seudulla oli fouganthineja kedolla.

Tällainen jouluinen oikeusjärjestelmä kehkeytyisi traditioituessaan jonkinlaiseksi päähäntaputtelun ultimatumiksi, jota vastaan "tavalliset ihmiset" ja "kansa" saisi ad infinitum anonyymiä pähkittävää nettijulkaisujen keskustelufoorumeilla sekä lehtien tekstaripalstoilla.

Raiskaajat yöpyivät torin joulukuvaelman heinillä härkien kaukalon - katso kuvat!

torstai 22. joulukuuta 2011

Kuusinen & Pethman 2002

Eiköhän nämä yhdeksän vuotta sitten äänittämämme kappaleet
ilkeä jo julkistaa. Nautinnollisia hetkiä harmonikan ja huilun parissa!

Kuwaitilaisella kirpparilla
Quasimodo

maanantai 19. joulukuuta 2011

Fröbäämisen ihanuus ja kurjuus

Fröbääminen on henkilökohtaisessa hygieniassa samanmoinen trendi kuin syömäpuolen karppaaminen. Fröbääminen perustuu Fröbelin palikoiden mainioon lastenrallatukseen. Oikeaoppinen fröbääjä peseytyy aina seuraavassa järjestyksessä: 1) Pää 2) Olkapää 3) Peppu 4) Polvet 5) Varpaat.

Olen nyt fröbännyt parin kuukauden ajan, mutta tänään oli pakko lopettaa, kun kainalot ja munien seutu alkoivat löyhkätä niin saatanan pahalta.

torstai 15. joulukuuta 2011

Joulumielipuolisuutta

Tänään kahvilassa näin koristeina kivoja anus-otsaisia tonttuja.

lauantai 10. joulukuuta 2011

¡Ällöö!

Tähän väliin jokunen adventinhuuruinen ällötysvinkki vaikka treffeille muijan kestokykyä koettelemaan.

Näin joulun aikoihin, kun Vihreitä Kuulia on helposti saatavilla, kannattaa palauttaa mieleen se kestosuosikki. Kahdesta puoliskosta koostuvat kuulat on helppo halkaista ja sen jälkeen mättäistä (omalle) naamalle, ja tuloksena näytät ihan siltä, että kasvoissasi olisi isoja, vihreitä alien-paiseita! Mikäli ruokakuntanne budjetissa ei ole tilaa yli 5 euroa per rasia maksaville Vihreille Kuulille, ne eriväriset Fazerin muut marmeladikuulat käyvät aivan yhtä hyvin! Itse kunkin kundin olisi ennen 40. ikävuottaan syytä testata a) Montako marmeladikuulanpuolikasta oman naaman pinta-alaan mahtuu, ja b) Kauanko pokka pitää kun em. kokeen jälkeen katsoo peiliin. Vasta tämän jälkeen hän kehtaa kutsua itseään mieheksi.

Suosikki-stand-up -koomikkoni George Carlinin lemppari-ällöteko juontaa juurensa hänen kouluaikoihinsa 40-luvulle. Carlinin luokkatoverilla oli tapana tehdä näin: esivalmisteluna hän snortlasi suussaan huomattavan kokoisen seoksen paitsi sylkeä, myös räkää: pelkkä sylki tekisi seoksesta liian laihaa ja katkeavaista. Tämän jälkeen hän veltostutti alaleukansa ja alkoi valuttaa suustaan em. limaa pitkäksi, yhtäjaksoiseksi vanaksi. Vanan yllettyä noin 20-30 centtimetriin hän imaisi koko kylmenneen rimpsun takaisin suuhunsa!

Tänään ja tässä paljastan oman henk. koht. itsekeksimäni tavaramerkkiällöjutun. Saatte käyttää ko. ideaa, mutta muistakaa, että kuulitte tämän minulta ensin. Tähän mielestäni erittäin toimivaan ällöyteen tarvitaan inkivääriä, sitä samaa sorttimenttia, jota syödään sushin keralla. Inkiväärisuikaleita kliistrataan sitten kasvoille / käsiin, mihin vaan huvittaa, sen verran kuin kokee tarpeelliseksi. Inkivääri tarttuu ihoon helposti ja on tarpeeksi läpikuultavaa, ettei erotu. Kun treffikumppani palaa vessasta, pitää sitten alkaa mahdollisimman teatraalisesti ja kalansuomutautisenomaisesti repiä inkiväärilaattoja iholta, ähkiä tuskasta, manata "voiteen pettämistä" - ja syödä jokainen inkiväärinpala saman tien! Njam!

Okei: toimii myös pippelillä pisuaarilla, saunassa tai vaikka synagoogassa. Että mitäs tämä nyt näin kesii.

Njam!

tiistai 6. joulukuuta 2011

Papat

Laakson Kosti ja Kuusisen Väinö kuuluivat miehistöön. Mannerheim-ristejä eivät tietääkseni saaneet. Kumpaakaan en koskaan saanut tavata.

Laakson Kosti oli juuri semmoinen veijari, jonka kaltaisista jermukirjat on kirjoitettu. Haitariakin soitti. Hän ymmärsi sen totuuden, että kun sluibaa, piilottelee ja pysyttelee taka-alalla, pysyy hengissä. Lääkintämies hän periaatteessa oli. Kosti järjesti kavereidensa kanssa lukuisia tempauksia, joissa varastettiin armeijalta omalla luvalla niin paljon tarvikkeita ja ruokaa kuin vain mahdollista. Osa myytiin, osa päätyi kotiväille. Kerran eräs tuttu emäntä antoi miehelleen vietäväksi ruokapaketin lomilta palaavan Kostin mukana. Paketti ei koskaan päätynyt palvelustoverille saakka. Kosti söi ja myi itse kaiken, kaverille ei jätetty.

Kosti oli kuulemma myös viinaanmenevä ja rähinöintiin taipuvainen mies, oli sitten aseissa tai siviilissä. Hänen sodastaan huomattava osa kului sairastuvalla, koska hän oli pudonnut kännissä päistikkaa kuorma-auton lavalta.

Sodan loputtua Kosti piti teloittaa tekemiensä varkauksien vuoksi, mutta tuomiota ei pantu täytäntöön, koska Kostilla oli sen verran monta lasta.

Kuusisen Väinöstä tiedetään vähemmän. Hänkin oli lääkintämies. Käytännössä hän pinosi ja kuskasi ruumiita. Ei hän kuulemma koskaan puhunut sodasta tuon detaljoidummin. Vuonna 1961 Väinö söi tahallaan Pladan-juurikasmyrkkyä, mihin kuoli. Jälkeläiset, joukossa kymmenkesäinen isäni, kävivät välillä päät kallellaan sängyn vieressä katselemassa korisevaa, sinisen väristä Väinöä, kunnes tämä hiljeni.

* * *

Suhtaudun varauksella mm. termeihin "sodan voittaminen", "veteraani" ja "sankaruus". Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille. Soittakaa, jos jollain on Linnan Juhlissa PVC-asu.